maanantai 28. toukokuuta 2012

Tunteita ja tosielämää

Moni ystävistä on kysellyt että miten meidän elämä sujuu täällä maailman toisella puolen. Ja joidenkin kanssa tästä on keskusteltu kerran jos toistekin (kiitos vaan kuuntelijoille).

No, alku oli tahmeempi kuin olin varautunut. Oma asettuminen ja nimenomaan oman minän löytyminen vei kauemmin ja kirpaisi rankemmin kuin osasin kuvitella.
Lapset reagoivat myöskin odotettua rajummin. Tuntui kuin vauva-aika olisi vaan jatkunut ja jatkunut (tai alkanut uudelleen) ja että (aiemmin) ihanasta esikoisesta olisi päässyt toinn persoona valloilleen. Insinööri lähti aamulla ennenkuin me muut edes raotimme luomiamme, ja tuli illalla, melkein poikkeuksetta pimeän tullen.
Siinä vaiheessa kun istut kolmatta viikkoa milloin hotellin aulassa, milloin huoneessa tai pihalla yksin lasten kanssa, alkaa ahdistaa. Päivät tuntuivat tavattoman pitkiltä, tylsiltä ja ykstoikkoisilta toinen toisensa perään. Ei ollut ketään kenelle olisit puhunut, tai jos joku jotain sattui kysymään, et ymmärtänyt sanaakaan. Ruoka, juoma ja hygenia olivat erilaisia ja niihin oli tottuminen. Asioiminen oli hankalaa niin lähikaupassa kuin puhelinyhtiöllä, pankista puhumattakaan. Tuntui että (hotellin)seinät kaatuvat päälle.

Ottaen huomioon, että tässä vaiheessa olimme jo asuneet yli kuukauden parissa eri hotellissa ja yhdessä väliaikaisasunnossa pelkkien matkalaukkujen varassa oli maailmanlopun palaset aika hyvin kasassa.

En jaksanut lasten kiukuttelua, tukea heitä tarpeeksi tässä mullistuksessa saati että olisin ollut oikeasti läsnä. Kaikki me huusimme, kiukuttelimme ja itkimme vuoronperään ja yhtäaikaa. Laskin päiviä milloin iso-vanhemmat tulisivat käymään.

Nyt kun aikaa on kulunut jo useampi kuukausi tuosta helvetistä, voin todeta että elämme hyvinkin tyytyväisinä. Arki sujuu, on tuttuja ja muutama ystäväkin. Pystymme asioimaan pitkällä pinnalla jo kohtalaisesti. Ruoka ja juoma maistuu, eikä suihkussakaan tarvitse enää pidätellä henkeä. Minä yritän muistaa olla ennen kaikkea taas aikuinen, äiti ja läsnä.
So far, so good.

Yksi asia ei tosin ole muuttunut; lasken edelleen päiviä milloin iso-vanhemmat tulevat.

4 kommenttia:

  1. Onneksi nyt on elämä siellä jo helpompaa!
    Täällä Suomen päässä puolestaan odotetaan, että milloin Mexicon poppoo tulee taas mummolaan :)

    Täälläkin elämä hymyilee, kesäloma on alkanut ja sain jopa kesätöitä ~ näköjään se onni potkaisee joskus minuakin!

    Kummitätiltä paljon terkkuja sekä haleja kummitytölle, isoveikalle ja vanhemmille kans ♥

    -Emppu

    VastaaPoista
  2. Loistavaa Emppu! Aplauso para ti! Niinkuin neljävee sen ilmaisee.
    Yksi miinus tässä tietty on: olet vähemmän kotona ja minulla on vähemmän shoppailuseuraa ;)
    Niin tai näin, mahtava juttu. Reippaus ja sinnikkyys palkitaan. Onnea tarvittiin vain hitunen ;)

    Heinäkuussa tavataan! Terveiset!

    VastaaPoista
  3. Voi Milla! <3 Ajatuksissa ootte, vaikka tämä yhteydenpito onkin niin harvasta. Rutistuksia koko poppoolle!

    .raija

    VastaaPoista
  4. Rutistuksia myös sinne niin että pieru karkaa <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!