Erilainen äitienpäivä

Meksikossa juhlittiin 10.5 äitienpäivää. Koin tämän äitienpäivän erityisen voimakkaasti. Äidillisesti.
Pyykkasin, siivosin, paistelin, leikin lasten kanssa. Loppupäivästä silitin sileää hikistä otsaa sairaalan vuoteella. Rauhoittelin ja tunnustin rakkauttani. Pienen potilaan nukahdettua kylmät letkut pehmeää poskeaan vasten itkin salaa puserooni. Kuinka tärkeä olenkaan juuri minun lapsilleni. Olenhan?
En taatusti parhaimmasta päästä, mutta rakastan lujasti. Petyn äitiyteeni tiuhaan, tapaani jolla olen äiti ja heikkouksiini. Toivon aina pystyväni olemaan omasta mielestäni juuri se täydellinen äiti mitä haluankin olla. Hyväksyä äitiyteni.
Samalla, kuten aina vastaavissa tunnetiloissa mietin sitä ihmistä, äitiä, joka aikoinaan hylkäsi lapsensa. Kuinka hän pystyi siihen? Kuinka hän pystyi jatkamaan siitä? Kuinka minä jatkoin siitä?
Rintaa kirpaisee ja päässä vihloo. Tarraan hellästi lapseni käteen ja olen äärimmäisen kiitollinen.

Juuri nyt, tässä nahkaisessa nojatuolissa, lapseni sairaalavuoteen viereen tukevasti tarrautuneena tunnen täydellisyyttä. Koen olevani paras. Juuri nyt, tässä.
Toivottavasti tunne säilyy vielä huomiseen ja kantaa aina seuraaviin päiviin ja sukupolviin.

Pieni potilas voi tohtorin mukaan pian hyvin. Joku bakteerin pirulainen se taas koetteli tätä perhettä. Suurta hätää ei siis pitäisi enää tulla.
Pään jyskytystä lisää mukavasti sairaalasanasto espanjaksi ja ne parikymmentä paperia mitkä piti allekirjoittaa. Mitä allekirjoitin? Miksi? Miksi tässä lomakkeessa kysytään potilaan uskontoa ja pyydetään selvitystä että olen ymmärtänyt ohjeet kriisitilanteen varalle. Tirautan taas. Ja uudestaan. Vähän liian tunteellista yhteen päivään. Äitienpäivään. Äidille.


Mummolle, mummille, iso-mummolle ja iso-mummalle lähetämme valtavasti onnea ja iloa päiväänne. Tänä vuonna äitienpäiväterveisemme olivat tämänlaiset. Ensi vuonna kenties mansikkakakkua?