kaikki samassa paketissa

Aloitin tämän kirjoittamisen jo joskus viime viikolla, kun flunssa kolisteli pääkopassa, mutta vointi oli vielä kohtalainen. Oli niin paljon kaikkia juttuja jaettavaksi, muttei aikaa kirjoittaa. Sittemmin täällä on niin olo kuin pääkoppa heittänyt häränpyllyä niin että heikompia heikottaa.

Meihin iski oikein kunnon sitkeä influenssa. Lääkärin mukaan, meidän onneksi ei kyse kuitenkaan ole tipu-flunssasta eikä jouluisasti possu-taudistakaan, vaan A-luokan ärhäkkä influenssa. Influenssa joka kaatoi meidät totaalisesti sohvan ja sängyn uumeniin. Tauti joka sai äidin kaivamaan ruokakomerot pohjiaan myöten keksiessään jälkikasvulle murkinaa.

Eilen vointi oli onneksi jo niin hyvä, että kykenin kaartamaan mc-donalsin
autokaistalle hakemaan lapsille kunnon ruokaa. Ei ehkä sitä ravintorikkainta, mutta parin päivän leipä-muro-puuro-osaston jälkeen tämä suoritus sai jopa äidin kyyneliin. Lasten riemun yltämättömiin. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Tänään puolestani kykenin ajamaan lapset kouluun ja sillä samalla vedolla lähikauppaan. Tosin kotiin päästyäni en enää kyennyt lajittelemaan ostoksia paikoilleen, saati tekemään vitamiini-smoothieta  jonka aineksia olin tarkoin kaupassa valinnut, vaan paine päässä ja tutina jaloissa pakotti pötkälleen.
Mies puolestaan ei ole sitten eilisaamun kyennyt juuri sohvan ja sängyn välimaastoa pidemmälle. Joten täällä ei ole paljon joulun suhteen ehtinyt tekemään. Tai oikeastaan minkään suhteen. Thanksgod mä hommasin melkein kaikki lahjat jo hyvissä ajoin. Pastoin piparit. Leivoin tortut.

Illalla olisi vielä lasten koulun joulujuhla ennen joululomalle siirtymistä, joten sinne olisi tarkoitus saada paikalle edes toinen meistä. Kohokohta jota on odotettu koko kuukausi. Siksi pyhitänkin tämän(kin) päivän totaaliselle levolle, dropeille ja kuumalle juomalle. Salud. Terveydeksi.

Pakko nyt tähän loppuun on kuitenkin mainita se pointti mitä alunperin olinkaan kirjoittamassa, ennen kuin sain muokata tekstin tälläiseksi sairastupa stooriksi.
Tein nimittäin aikamoisen havannon tässä männäviikolla. 
Poikani söi aamiaista, (tuttuun tapaan) pyöritteli toisella kädellä ninjago:ta pöydän pintaa pitkin, hypähteli tasaseen tahtiin baarijakkaralta lattialle ja takaisin, milloin poimimaan pudonnutta lusikkaa, milloin ihmettelemään ohi kulkevaa muurahaista joka kuljetti keksin murua hartioillaan. 
Hetken taas katseltuani tätä mahdotonta rimpuilua (ja muutaman totisen silmäyksen jälkeen) en kyennyt pidättelemään enempää vain annoin palaa. 
Nalkutin. Muistutin mitkä olivatkaan säännöt ruokailun suhteen. Muistutin keskittymään ja tekemään yhden asian kerrallaan. 
Ahaa! Tässä vaiheessa tajusin lopettaa. Miettiä mitä sanoin. Pohtia mitä olin opettanutkaan. Tekemään yhden asian kerrallaan loppuun.
Miksi urputamme ettei miehet kykene tekemään kahta asiaa samaan aikaan, jos pienestä pitäen nalkutamme aiheesta? Opetan(ko) poikani tähän muottiin?
Tuli vaan mieleen. Rupesin pohtimaan. Heräsin miettimään.

Ehkä tämä on enemmänkin myytti? Luulen kuitenkin jatkavani samalla linjalla. Nalkutuksen pyrin vaihtamaan hieman positiivisempaan sävyyn. 
Oppia ikä kaikki sanoi jo esi-isämme.